Itseä syksy jännittää myös, työt alkoivat eilen ja syyskuun puoleen väliin pitäisi rypistää. Joitain hajalomapäiviä tässä vielä on lomailtavana, mutta pitää vielä suunnitella niiden sijoittamista... Sitten alkaakin se äitiysloma. Kenties viimeistä kertaa. Tai ei tietenkään koskaan pidä sanoa ei enää koskaan, mutta luultavammin meidän lapsiluku on sitten täynnä.

Syksyä siis odotellaan jälleen kerran kiivaasti. Henriikka aloittaa parin viikon päästä seurakunnan päiväkerhon ja sitä odottaa jo kovasti. Aina kun kävellään kerhon ohi, tyttö muistaa muistuttaa, että tuonne minä syksyllä menen. Neiti jää muuten äiskän, Hillan ja tulevan vauvan kanssa kotiin. Hillan äitiysloman aikanahan Henriikka oli pari päivää viikossa hoidossa, mutta nyt sitten luovutaan hoitopaikasta. Kerhossa pääsee sitten leikkimään muiden kavereiden kuin pikkusiskon ja vauvan kanssa. Kerhoon on tulossa ainakin muutama ennestään tuttu kaveri, joten sitäkin odotetaan erityisellä innolla.

Hilla-neiti kasvaa kovaa vauhtia ja tapailee jo kovasti sanoja. Kovin paljoa niitä ei vielä tule, mutta jotain jo kuitenkin. Muuten neiti on oikein tomera tapaus ja tahtoa riittää. Josko Henriikan kanssa ei pahempia uhmis-kohtauksia ole nähty (vai aikako kultaa muistot?!), niin Hillan kanssa paukkuu ja rätisee. Neiti on eräänkin kerran kannettu huutavana matona kaupasta ulos...

Vauveli melskaa jo äiskän mahassa säännöllisen tomerasti ja enää ei tarvi epäillä, etteikö homma olisi mallillaan sen suhteen. Potkuja tulee tasaisesti. Raskausviikko taitaa tällä hetkellä olla noin 29. Lomalla pääsin taas "nauttimaan" sokerirasitustestistä, kaikki on kunnossa, mutta tulihan käytyä. Muutenkin raskaus on alkupahoinvoinnin ja väsymyksen jälkeen sujunut oikein mainiosti. Toki pikkumimmien perässä juokseminen väsyttää, mutta koitetaan jaksaa...

Ekana sairastin minä, sain elämäni ensimmäisen diagnosoidun (näin ainakin muistelisin) keuhkoputkentulehduksen. Viikko vierähti sitä potiessa, kuumetta oli melkein 40 astetta ja olo sen mukainen. Onneksi isäntä leireili, niin oli oikein herkkua olla kotona... Siitä kun toivuttiin, niin sitten saatiinkin yrjö kylään. Ensin potivat kaikki muut ja kun viimeisin siitä toipuivat, niin olikin sitten minun vuoroni sairastaa... No, josko tässä olisi ollut tämän vuoden taudit, ei kiitos enempää meille! Mahatauti oli varsin inha kokemus muksu mahassa, mutta hyvin siellä vauva selvisi, mulla meni kovin paljon huonommin...

Viime viikolla käytiin hämmästelemässä tulokasta ultrassa, siellä se terhakkaasti heilui. On se aina yhtä koskettava hetki, nähdä se oma pieni siellä. Pikkuinen vähän paljasti tulevan nutun väriäänkin, mutta annetaan sen nyt olla vielä ylläri. Jos vaikka hoitaja näki väärin... En muista kirjoitinko, mutta laskettu aikakin on tässä matkan varrella muuttunut, ensinhän se oli lokakuun 30., mutta muutettiin sitten 23.10. Tunnen jo vähän pikkuisen liikkeitä, mutta istukka on tälläkin kertaa tuossa masun puolella, niin kovin napakoita potkuja en vielä tunne. Mutta vähitellen varmasti alkaa niihinkin tulla voimaa.

Nyt jo kovasti odotellaan kesälomia. Isäntä aloittaa lomailun juhannuksena ja minä kaksi viikkoa myöhemmin. Pari viikkoa ollaan sitten samaan aikaan lomalla, ja minä vielä itsekseni muksujen kanssa heinäkuun loppuun. Sitten olisi puolentoista kuukauden rypistys töitä ja sitten taas pidemmälle lomalle...

Aika on kulunut tässä odotuksessa kuin siivillä, jos joku multa kysyy, millä viikoilla mennään, niin ei ihan salamannopeaa vastausta saa. Oiskohan nyt 22 jotain? Tai 21...? Likat pitää sen verran vauhdissa, niin että ei moisia ehdi laskea. Kaipa sen sitten huomaan, kun vauva ilmoittelee syntymästään

Mutta ihanaa alkukesää, kirjoittelen taas kunhan ehdin...

Masuvauva on vihdoin alkanut armahtaa mammaa pikkuisen, pahoinvointi on ohitettu ja pahin väsymyskin vihdoin viimein alkaa olla takana. Sitä laatua jo riittikin. Alkoi ärsyttää ihan toden teolla, kun koko ajan vaan väsytti. Töiden jälkeen oli pakko painua sohvalle, ja jos oli vapaapäivä, niin nukuin vielä päiväunetkin päälle. Iltaisin silmät painuu väkisin kiinni heti yhdeksän jälkeen. Eilen ei kuitenkaan päiväuniaikaan tullut uni, enkä tarvinnut edes iltapäiväpäikkäreitä. Illalla yhdeksän jälkeen alkoi kyllä silmä lupata, mutta ei se haittaa, kunhan tämä tästä vähitellen helpottaisi... Muuten tulee todella kurjat leiriviikot!

Masuvauva pääsi muuten yllättämään! Laskettu aikahan oli 30.10., mutta synnytyspolin ultran perusteella laskettua aikaa aikaistettiin viikolla. Eli vauvelin uusi laskettu aika on 23.10. Nyt mennään siis raskausviikoilla 14+6. Lähiviikkoina pitäisi siis vauvan liikkeet vähitellen tuntua. Niitä jo kovasti odottelen! Vauvelilla oli kaikki hyvin masussa, niskaturvotusta ei ollut, siellä se köllötteli päiväunilla.

Henriikka on kovasti tohkeissaan tulevasta vauvasta, neiti kyselee kovasti, että mikä vauvan nimi on. Eräänä iltana nukkumaan mennessä neiti alkoi kovasti kysellä vauvasta. Hetken tuumattuaan totesi, että hänelläkin on vauva masussa. Kävin myöhemmin pientä neitiä peittelemässä, ja huomasin, että Nalle Puh oli tungettu pyjaman alle "masuun". Voi äiskän pientä, suloisuus!

Hilla ei vauvasta vielä tajua, ja vaikka tajuaisikin, niin neiti on niin erilainen rämäpää luonteeltaan, että ei varmaan edes paljoa kiinnostaisi. Mimmillä tuntuu olevan koko ajan joku kulma mustana, kun kiipeily on likan suosikkipuuhaa. Alastulo ei vaan aina ole ihan hallinnassa... Mimmi "juttelee" nykyisin tosi paljon, mutta selkeitä sanoja ei vaan oikein tahdo tulla. Äiti ja anna on edelleen ihan selkeitä, kissakin melkein, pienellä mielikuvituksella... Tyttö on suuri kissafani, ja mummon ja vaarin kissa suhtautuu onneksi pieneen faniin rauhallisesti, vaikka tyttö ei aina taida otteissaan ihan hellin olla.

Tänään olisi taas neuvolan paikka, vauvelia siis mennään kuuntelemaan. Sitten onkin aika siirtyä vapun viettoon! Mukavaa vappua lukijoille!

Kevät etenee kohisten, vaikkei sitä tästä blogista voi mitenkään päätellä… Talvi oli pitkä ja raskas ja työrintamalta ei kovin positiivisia juttuja ole kuulunut. Miehen ja mun työpaikka on katkolla varuskuntauudistuksen myötä. Tai katkolla on ehkä vähän väärä sana, mutta virkapaikat mitä suurimmalla todennäköisyydellä siirtyvät jonnekin muualle, ja varsinkaan mun kohdalla ei ole selvää, säilyykö virka edes. Se ei ole kovin kiva uutinen ja kun se koskee molempia, niin on selvää, että ainakin toisella meistä on jossain vaiheessa edessä työnhaku. Kummallakaan ei ole halua muuttaa tai alkaa ajaa pidempää työmatkaa, eikä se pienten kanssa oikein ole mahdollistakaan. Mutta onneksi tässä on vielä muutama vuosi aikaa ennen muutoksia.

Päivät pitenevät vauhdilla ja päivisin aurinko jo lämmittää mukavasti. Vaikka olen syntynyt keväällä, en ole koskaan ollut mikään erityinen kevät-ihminen, mutta nyt lisääntyvä valo tuntuu mukavalta. Samoin odotan jo kovasti, että tyttöjen kanssa pääsee ulkoilemaan vähemmällä pukemisella kuin tähän mennessä. Tai pääseehän sitä jo nytkin, välihaalari on jätetty jo välillä kaappiin.

Lisääntyvästä valosta toivon myös helpotusta valtavaan väsymykseen. Hilla-neitonen ei vieläkään ole oikein sisäistänyt yön ja nukkumisen merkitystä, vaan edelleen heräilee öisin. Välillä kyllä nukkuu koko yönkin, mutta valitettavan harvoin. Neiti menee kyllä helposti ja kivasti nukkumaan illalla ja nukkuukin ihan hienosti tuonne aamuyön tunteihin saakka. Mutta tuskaisen usein neiti herää kolmen - neljän aikaan ja joskus jää myös sinne sänkyyn höpöttelemään. Tosin nukahtaa sinne kyllä aikanaan ja usein myös rauhoittuu kun käy vähän taputtelemassa neitiä.

Hilla-neiti on varsin vauhdikas mimmi, joka omalla hauskalla kielellään höpöttelee pitkiäkin tarinoita. Sanoja tapailee jo kovasti, mutta kovin selkeitä sanoja ei ole vielä kuin muutama, anna ja äiti tulee selkeästi. No, niillähän pääsee jo pitkälle. Temperamentiltaan neiti on rauhallisen siskonsa vastakohta. Kun Hilla tahtoo jotain ja asia ei toteudu saman tien, neiti osaa heittäytyä vallan hienosti maahan huutamaan. Myös riipivä kiljuminen säestää montaa tilannetta päivässä. Toisaalta ankaran haluamisen vastakohtana, Hillanen on oikein aurinkoinen ja hymyilevä pikkumimmi.

Henriikkainen on sen sijaan perheen iso tyttö, jota kyllä vähän vauvattaakin. Tyttönen on kovin huolehtivainen pikkusiskostaan ja on ihana äiskän apuri. Tyttö odottelee nyt kovasti Palmusunnuntaita ja sitä että pääsee virpomaan. Eilen käytiin hakemassa pajunoksia ja tänä iltana lupasin, että askarrellaan vitsat. Kerrankin ollaan ajoissa!

Omaan väsymykseenkin on olemassa pienoinen syy, joka vielä on salaisuus. Siis Hillan lisäksi. Ei tosin kyllä kauaa, se alkaa olla jo huomattavissa… Meidän perheen pahnan pohjimmainen syntyy syksyllä. Tämä on todennäköisesti perheen viimeinen vauva, ja varsinainen ylläri. Meidän vauvojen alulle lähtö on aina ollut sähäkkää, mutta tähän saakka niitä on sentään edes pikkuisen päästy suunnittelemaan. Mutta tästä pipanaisesta on pakko sanoa, että pienoinen, mutta ihanainen vahinko pääsi käymään. Suunnitelmissa oli kyllä, että jos vielä yksi hankittaisiin, mutta ihan näin nopeaa tahtia ei ollut tarkoitus pitää. Tarvii sanoa, että mehut meinasi mennä väärään kurkkuun, kun tämä selvisi, mutta kyllä se jo vähitellen kirkastuu! Tänään käytiin ultrassa ja viikoilla 8+6 mennään. Laskettu aika on siis lokakuun 30. Syysvauvaa siis pukkaa jälleen… Ja kuten kerroin, väsymys on ollut jotain ihan mahdotonta! Ja tällä kertaa on myös pahoinvointi ollut ilonamme. Tai siis olihan sitä pienesti likkojenkin kohdalla, mutta tällä kertaa tuntuu, että olen potenut krapulaa kuukauden. En oksenna, mutta kuvottava olo seuraa noin 23 tuntia vuorokaudesta. Nyt viime päivinä on tuntunut, että vihdoin helpottaa. Suotavaa olisi...

Että semmoista meidän kevääseen.

Huh, kuinka vuosi on mennyt vauhdilla. Pikkuista odotettiin todella hartaasti, venähtihän odotus lasketusta ajasta puolitoista viikkoa pidemmäksi. Muistan vuoden takaisen aamun hyvin, oli sunnuntai, ja aamulla heräsin supistuksiin. Käytiin vielä perheen kanssa aamupäiväkävelyllä kauniissa pakkassäässä. Nähtiin matkalla Henriikan kaverin iskää, joka ihmetteli, että eikö pieni ole vieläkään syntynyt. En tohtinut sanoa, että ei mene enää kauaa. Pelkäsin, että olisi mennyt vielä pidempään kuin sitten meni. Muistan, että katselin taivaalla pilviä, ne olivat vaaleanpunaisia. Isäntä otti niistä valokuviakin. Enpä vielä silloin tajunnut, että pientä prinsessaahan ne siellä ennusti. Enkä sitä muistanut, että oma vaarini olisi viettänyt syntymäpäiväänsä samana päivänä kuin Hilla-neiti, jos vielä eläisi.

Pienestä sylivauvasta on kasvanut reipas taapero, joka joulun aikoihin on ottanut ensimmäisiä askeliaan ilman tukea. Neidillä on ollut vauhti päällä näissä kävelyasioissa, tyttö lähti saman tien ottamaan haparoivia askelia, kun oppi seisomaan. Vauhtia ja vaaratilanteita siis tiedossa... Sanojakin Hilla tapailee, äiti on äittä, ja anna on hyvinkin selkeä. Tempperamenttiä neidistä löytyy, mutta pääsääntöisesti ollaan ihana, hymyilevä riiviö.

Joulukuu ehti taas kiihdytellä ohi, ilman että ehdin mitään tänne päivitellä. Isänstä oli taas puolet kuusta leirillä ja toinen puoli meni sitten joulua valmistellessa ja joulun välipäivät lomaillessa, kotona tosin. Hilla aloitti hoidon, ja ihan mukavasti siellä menee. Joka aamu neiti muistaa vähän äiskälle protestoida, kun hänet sinne jättää, mutta ihan hienosti päivät kuulemma menevät. Kesällä Hilla pääsee samaan hoitopaikkaan kuin missä Henriikka on, toivottavasti aamut sitten vähän helpottuvat ja samalla hoitoon jääminen. Nyt tosiaan tytöt lomailevat kotona iskän kanssa, viime viikko lomailtiin koko porukka.

Joulua vietettiin kotosalla ison porukan kesken. Kokoonpanoon kuului meidän perheen lisäksi veljeni perhe, miehen sisko perheineen, vanhempani sekä veljen vaimon isä. Eli aikamoinen sakki siis. Joulupukkikin kävi ja toi kassakaupalla lahjoja. Henriikka ja Hilla olivat reippaita pukin edessä, Henriikka lauloi pukille ja istui reippaasti syliin. Hilla katseli vähän kauempaa, mutta ei kummemmin vierastanut. Lahjoja tosiaan tuli roppakaupalla, Henriikan suosikki on ikioma prinsessa-läppäri. Hillasta parasta oli työnnettävä potkuauto, mallia prinsessa, luonnollisestikin. Isosisko sai vihdoin kauan kaipaamansa terraarion, jonne joulun jälkeen hankittiin kaksi gerbiiliä. Itse en ole niin kovin innostunut niistä, mutta siellä ne nyt kuitenkin ovat...

Uutta vuotta aloitellaan iloisissa merkeissä. Tästä on hyvä jatkaa!

Näin se loma tosiaan mennä kaahasi, kotona ollaan tössötelty tyttöjen kera, tietenkin kerhoissa ja kavereilla on käyty. Sen kauemmas ei päästy, vaikka jossain vaiheessa mietinkin, että lähtisin likkojen kanssa vaikka Tallinnassa käymään. No ei ehditty, mutta ehkä ihan hyväkin niin. Ois tämän katraan kanssa ollut villiä matkustella kahdestaan.

Hilde Hillström, myös nimellä Hilla tunnettu riiviö, on todellakin varsinaista riiviöiden sukua. Ihana mussukka, jolla on NIIN kova ääni, jos hommat menee toisin kuin neiti haluaa. Hyvähän se toki on, ei jää neiti sitten alakynteen isompien kanssa hoidossa. Tyttö on varsin topakka tapaus, kova kiipeilemään ja kävelee kovaa vauhtia tukea vasten, mutta ihan vielä ei ole tohtinut ilman tukea lähteä liikeelle. Pian sekin kyllä tapahtuu.

Torstaina tosiaan sitten hoitoon lähtevät molemmat. Ja ikävä kyllä, eri paikkoihin. Ainakin puoleksi vuodeksi. Tosi tylsää ajella pitkin kylää viemässä likkoja hoitoon, mutta itsehän näin haluttiin. Eli tahdottiin, että Henriikka saa jatkaa tutussa, vanhassa paikassa. Neiti kun on huomattavasti herkemmän oloinen kuin riiviösisko. Pikkusisko ei sitten vielä sopinut samaan ryhmään, joten menee nyt kesään saakka toiseen paikkaan ja sitten viimeistään elokuussa pääsee Henriikan hoitotätille. Heinäkuu nyt todennäköisesti lomaillaan, että kesäkuu vielä pitää jaksaa rullata eri paikkoihin. Käytiin Hilden kanssa tutustumassa uuteen paikkaan, neiti oli ihan kuin kotonaan siellä. Meni reippaasti hoitotädin syliin ja istua killitti siinä. Hyvä sinänsä, ettei vierasta.

Äitillä tietenkin on paljon jyrkempi ote. Ihan kivalta vaikutti täti, mutta jotenkin taas iski muutama juttu, joista en niin kamalasti tykännyt. Mutta ehkä se siitä. Toki odotan kuin hullu puuroa, että saan viedä myös Hillan hyväksi havaitulle, ihanalle ja tutulle tädille yhdessä Henriikan kanssa.

Omat fiilikset työn suhteen on vähän ristiriitaiset. Ihan kiva palata töihin, mutta toisaalta tietenkin vähän tylsääkin. Taas on yksi ajanjakso elämässä ohi. Ja kuinka nopeasti se menikään. Mutta ei auta, näillä mennään nyt. Tietenkin työn suhteen painaa myös se, että tammikuuta odotellaan meidän firmassa aika jännittyneenä. Joukko-osastojahan varmaankin ollaan lakkauttamassa, joten saapa nähdä, onko sitä duuniakaan enää kohta. Toivottavasti.

Mutta näillä mennään! Pari päivää vielä lomaillaan ja sitten palataan töihin. Onneksi sentään joulun ja uuden vuoden väli on vielä lomaa, joten josko sinne taas jaksaisi puurtaa...

Yöt paranivat, ruokahalu tuli takaisin ja päivisin ohjelmassa oli taas muutakin kuin jatkuvaa kitinää. Vajaan viikon verran. Nyt tehdään sitten jo uusia hampaita. Olikos tämä näin haastavaa pari vuotta sitten? Ilmeisesti ihmisen muisti on lyhyt. Hyviä yöunia odotellen...

Äidin ja isin pikkuinen Henriikka on jo iso tyttö, ja täytti eilen 3 vuotta. Syntymäpäivää juhlittiin pitkin viime viikkoa. Perjantaina oli synttärit hoitopaikassa hoitokavereiden kanssa, ja sunnuntaina sitten kotona sukulaisten kera.

Hoitopaikan synttäreitä neiti on erityisesti odottanut. Kavereilla oli synttäreitä keväällä ja kesällä ja tyttönen siis alkoi hyvin tajuta, mistä on kyse. Omien synttäreiden perään neiti on kysellyt ahkerasti jo monta viikkoa ja riemu oli suuri, kun ne vihdoin tulivat.

Hoitotäti oli tehnyt lapsille temppurataa hoitopaikalle ja lapset pääsivät herkuttelemaan jäätelöllä ja pillimehulla. Kaverit ja hoitotäti olivat hankkineet pienet lahjat synttärisankarille ja tyttö oli riemua täynnä suurena päivänä.

Sunnuntaina sitten juhlittiin isommin sukulaisten kesken. Samalla juhlittiin jo perinteen mukaan isosiskon 12-vuotis synttärit. Ja mukavaa oli silloinkin. Aikuiset kahvittelivat ja jutustelivat omiaan ja lapset leikkivät omia leikkejään. Ja ihania lahjoja tuli roppakaupalla. Ja neiti oli ihanan ilahtunut kaikista ja huudahteli asiaan kuuluvasti "ihanat" kaikelle, mitä paketeista ilmestyikään.

Neiti oli lahjojen ja kavereiden ohella kovin innostunut kakun koristelusta ja hienosti homman hoitelikin isin avustuksella. Tyttö pursotteli sokeriväriä tuubeista kieli keskellä suuta ja tosi hienoa jälkeä saikin aikaan. Tytöstä taitaa tulla sokerileipuri.

3-vuotis neuvolassa käytiin jo syyskuun alussa, kun Hillalla oli 8-kuukautisneuvola. Meni sitten molemmat samalla reissulla. Henriikka oli tohkeissaan päästessään neuvolassa esittelemään taitojaan ja piirteli pyydetyt jutut reippaasti. Samoin tohkeissaan heitteli palloa ja muutkin jutut teki hienosti. Ja äiskällä oli taas ihanaa lukea neuvolakortista positiivisia sanoja neidistään.

Pienin Hilla-neiti täytti sunnuntaina 9 kuukautta, joten Hillaa juhlittiin samalla myös. Hilla-neiti on varsinainen vauhtimimmi. Menee kovaa kontaten siskon perässä ja nousee seisomaan tukea vasten. Myös kävely tukea vasten sujuu hienosti, mutta kävelykärryn kanssa typy ei vielä oikein ole oppinut kävelemään. Hilla on siis siskoonsa tullut ja liikkeelle lähtö on tapahtunut varsin aikaisessa vaiheessa. Ihan niin pienenä kuin Henriikka ei Hilla sentään oppinut kävelemään, mutta ihan hyvä niin. Henriikkahan oppi kävelemään 9 kuukauden iässä. Katselin joku aika sitten nauhoittamaamme pätkää, kun Henriikka oli juuri oppinut kävelemään, ja hurjalta näytti!

Mitäs muuta tässä… Mä olen vielä 3 viikkoa töissä, sitten alkaa "kesä"loma. Eli viisi viikkoa loka-marraskuussa. Töissä on ollut ihan mukavaa ja on ollut mukavaa, kun mies on saanut olla tyttöjen kanssa kotona. Kaikki ovat siis viihtyneet "tonteillaan". Mutta pakko myöntää, että täällä ollessa on kuitenkin alkanut kaivata niitä hetkiä tyttöjen kanssa. Ne illat on aika lyhyitä kuitenkin ja varsinkin nyt syksyn tullessa ne tuntuu erityisen lyhyille, kun ei illalla oikein enää viitsi ulkoilemaankaan lähteä. Joten lomaa odotellen…

Apua! Niin se äitiysloma taas humpsahti… Miten kaikki menikin näin nopeasti?! En voi käsittää…

Henriikkaisen kohdalla tuntui, että aika meni paljon hitaammin. Nyt on olo, että vastahan Hilla syntyi, vaikka iso tyttöhän tuo jo on. Seisoo tukea vasten, mieluiten koko ajan, ja askeliakin jo ottaa pöydän laitaa pitkin. Ja tosiaan, vastahan mä vauvan pukersin maailmaan. Pienimuotoinen uusi vauvakuume iskee…

Palasin siis töihin viikko sitten ja mies jäi typsyköiden kanssa kotiin isäkuukauden viettoon. Sitten kun isännän isäkuukausi loppuu, niin mulla alkaa vuosiloma. Joten kohta taas ollaan kotosalla viisi viikkoa! Sitten joulukuun alussa alkaa Hilla-pienelläkin hoitotie. Olisi ihana jäädä pienen kanssa vielä vähäksi aikaa kotiin, mutta ei auta, asuntolaina painaa päälle ja lottovoitto jäi ainakin viime viikonloppuna haaveeksi.

Fiilikset töihin paluun suhteen on taas niin ristiriitaiset kuin vaan voi olla. Toisaalta on kivaa olla töissä, ekat päivät menivät ihan fiiliksissä. Toisaalta kotimatkalla tulee kamala ikävä pikkuisia ja sitä mietiskelee, että mitä kivaa ne iskän kanssa päivän mittaan puuhailee. Toisaalta hyvä näin, isilläkin on mahdollisuus olla ihan itsekseen typyjen kanssa. Ja kuitenkin on ihan kivaa olla töissä… Mutta mutta. Nyt on kyllä ihan pakko mainita, että jotenkin vähän tökkii. Mä olen aika monta vuotta tätä duunia tehnyt ja eka päivänä jo puolen päivän maissa paahdoin vanhaan tahtiin hommia. Jotenkin pikkuisen kuitenkin tökkii… Ehkä tämä tästä taas lähtee.

Jotta mun aikani todellakin olis kortilla, kehittelin itselleni vielä lisää puuhaa. Ihastuin jo Henriikan ollessa vauveli Meandin vaatteisiin. Pidin kuukausi sitten kutsut ja mun myyjäni ehdotti, että hakisin myyjäksi. Pari päivää pyöritin asiaa mielessä ja rohkaistuin. Ja no, tässä sitä sitten ollaan. Ensi kuussa pitäisi alkaa pitämään kutsuja. Onneksi tuo marraskuu on vapaata töistä, niin voin rauhassa pitääkin kutsuja, mutta välillä taitaa tulla pitkiä päiviä. Mutta katsotaan nyt, miten homma lähtee etenemään. Toivottavasti hyvin… Jonkin verran olen saanut kutsuja sovittuakin jo.

Mitähän muuta? Kohta on aika juhlia Henriikan kolmansia syntymäpäiviä. Voi hyvä tavaton, kuinka iso tyttö Henkka jo on. Äitin ihana isopieni-tyttö. Välillä, kun neidille toteaa, että äitin pieni, niin neiti tomerasti ilmoittaa, että minä olen jo iso. Sitten välillä tulee syliin ja toteaa, että minä olen pieni vielä. Ja Hilla Hillanen sitten. Kohta jo yhdeksän kuukautta vanha pienoinen. Ihana, utelias ja joskus niin kovin kiukkuinen neiti. Äiskän tulee taas ikävä, töissä kun vielä olen. Mutta jokohan olisi aika kerätä kamppeet kasaan ja lähteä katsomaan niitä mussukoita?! Kyllä. Mukavaa loppuviikkoa kaikille.

Mitämitä?! Elokuun puoliväli jo! Miksei tää kirjoittaminen menisi vaikka niin, että ne monet kerrat, kun on pitänyt, niin jotenkin saisi ne ajatukset siirrettyä tänne tekstimuodossa. Ostetaan mielellään semmoinen laite. Halvalla tietenkin!

Kesä meni, tai ainakin lomat. Kesä nyt ehkä vielä vähän aikaa jatkuu. Samoin vielä kuukauden verran äitiysloma. Sitten se onkin lusittu, taas tällä erää. Saapa nähdä, pääseekö semmoisesta enää koskaan nauttimaan.

Turkin reissu meni vallan mainiosti, paremmin kuin osasin odottaa. Tällä hetkellä se olisi jo haasteellisempaa. Kesäkuussa Hilla ei vielä ryöminyt, nyt ryömii ja kovaa. Lennot ja kaikki meni hienosti, hyvin jaksoivat nappulat ja kun alkoi väsyttää, niin sitten otettiin torkut. Milloin lentokoneessa, milloin bussissa, milloin katamaraanissa ja milloin vaunuissa. Välillä sängyssäkin! Isommalla likalla kävi vähän tylsästi, korvatulehdus tuli, ilmeisestikin uima-altaasta, mutta muuten viihtyi hyvin reissussa. Henriikka ja Hilla olivat paikallisten lemmikkejä, Hilla varsinkin kävi varmaan 50 sylissä. Paikalliset siis ovat todella lapsirakkaita ja typyt saivat huomiota yli kaiken. Aluksi vähän hämmästelivät meininkiä, mutta sitten osasivat jo ”vaatia” huomiota, jos ei sitä muuten saanut. Eipä kumpikaan meidän likoista pahemmin osaa vierastaa ketään, reissu oli hyvää harjoitusta sen estoon, jos ei muuta.

Turkkilaisten lapsirakkaus teki tosiaan vaikutuksen, aikaisemmin olen joskus nuorena siellä käynyt, ja en oikein tykännyt, mutta nyt voisin hyvin kuvitella lähteväni uudestaan. Vaunujen ja lasten kanssa sai aina apua ja tilaa kulkuvälineissä ja kaupoissa ja missä milloinkin. Ehkä hauskin kokemus oli, kun kotimatkan alkaessa lentokentällä yritin kaivaa jotain kassista Hilla sylissä, niin paikallinen turvamies turvatarkastuspisteeltä tuli ottamaan Hillan syliin, kun mammalta alkoi kädet loppua kesken. Vaikea kuvitella moista Helsingin päässä. Isäntä joutui tax-free-kaupassa taas paikallisten naisten piirittämäksi kun yritti valita tuliaisia kaupasta. Shoppailu muuttui haasteellisemmaksi, kun kolme nuorta naista piiritti, harmi vaan ettei isäntää, vaan vauvaa isännän sylissä. Totesi sitten vaan, että olisi pitänyt lähteä terassille vauvan kanssa, ainakin seuraa olisi saanut

Reissun lisäksi lomailtiin pääsääntöisesti kotona, pihalle nousi uusi varasto. Hieno on. Mulla ei tosin ole paljoa osuutta eikä arpaa sen nousemiseen, lähinnä toimin lapsenvahtina, jotta isäntä sai tehdä majaa rauhassa. Nyt saatiin sitten ensi talven takkapuut suojaan.

Näköjään tässä kovaa vauhtia mennään jo kohti syksyä. Koulutkin alkoivat, mies on jo pari viikkoa ollut töissä ja kuukauden päästä alkaa aherrus minullakin. Nopeasti meni tämä äitiysloma, tuntuu, että vauhti oli paljon kovempi kuin aikanaan Henriikan kanssa. Isäntä jää syyskuun puolesta välistä lokakuun loppuun saakka isäkuukautta viettämään ja sen jälkeen mä lomailen kesälomani. Joulukuun alusta joutuu Hillakin sitten hoitoon, onneksi on kevyt lasku, kun on miehellä siinä lomaa ja joulua ja muita vapaapäiviä.

Mulla on tälläkin kertaa kovin kaksijakoinen fiilis töihin lähtemisen suhteen. Toisaalta olen jo innolla menossa hommiin, toisaalta onhan se taas yhden aikakauden loppu ja samalla haikeaa. Haikeutta kyllä helpottaa se, että marraskuun tosiaan oleilen kotona. Ja tietenkin myös se, että lapset saavat silti olla kotona isin kanssa.

Mitäpäs noista pienistä ihmisistä? Tosiaan Hilla on oppinut ryömimään noin kuukausi sitten ja Henriikan lelut eivät enää saa olla ollenkaan rauhassa. Tyttö on myös alkanut juttelemaan kovasti, höpötys kuuluu aamusta lähtien. Tosin mitään selkeäähän sieltä ei irti saa… Henriikan sanavarasto on myös karttunut huimasti ja tokihan niin pitää ollakin, kohtahan likka on kolme vuotta. Vaipat jätettiin kesällä ihan kokonaan pois ja hienosti on mennyt. Yöllä ei ole kertaakaan käynyt vahinkoa, päiväsaikaan ihan muutamia, varsinkin kun leikit ovat pahasti kesken, niin joskus huomaa lähteä vessaan vasta ihan viime tingassa. Mutta tosi vähän niitä vahinkojakin, olen oikein iloinen, kuinka helposti tämä sitten sujui.

Hilla ja Henriikka ovat siirtyneet nukkumaan yhteiseen huoneeseen, ja Henriikkakin vihdoin suostuu nukahtamaan omaan sänkyyn. Luxusta vanhemmille! Hillalla oli aikaisemmin nukkumaan meno ihan liiankin helppoa, likka sänkyyn ja sinne nukahti, mutta nyt se on puolet haasteellisempaa. Tyttö ei meinaa malttaa pysähtyä millään! Pyörii ja hyörii sängyssään ja huudon kanssa sitten vihdoin hyytyy. Olinkin unohtanut, kuinka vaikeaa on liikkuva vauva nukuttaa. Likka heräilee edelleen maitoa hörppäämään öisin, välillä parikin kertaa. Ehkäpä jossain vaiheessa sitten nukkuu kokonaisiakin öitä. Tai oikeastaan nukkui jo, kun oltiin reissussa, niin siellä ei herännyt kertaakaan koko yönä. Näitä lisää, kiitos!

Mutta tämmöistä meillä, vauva-aika alkaa pelottavasti jäädä taakse. Kuinka kamalan lyhyt se onkaan. Toisaalta on ihanaa katsella, kun nappulat leikkivät yhdessä. Tytöt ovat tosiaan ystävät, ja kun vaunuilla mennään jonnekin (istuvat siis vierekkäin), niin pitävät toisiaan koko ajan kädestä kiinni. Ihanaiset! Mutta ehkäpä, toivottavasti, sen vauva-ajan pääsisin vielä kokemaan. Saa nähdä, kuinka käy,  ihan heti ei uutisia siltä osin tipu, mutta toivotaan…