Ja koulutuspäivät jatkuivat toisen päivän. Aamupäivä meni kivasti, mutta iltapäivä oli ihan kuolettavan tylsä. Oli pakko ryystää pari kupillista kahvia, että jaksoi pysyä hereillä. Katsoin viimeisen tunnin aikana varmaan 100 kertaa kelloa. Huoh! Tietenkin oli liikaa aikaa ajatella.  Aloin huolestuneena pohtia, että onkohan vompatilla kaikki hyvin, kun kaikki on niin normaalia. Luonnollisesti tunsin syvää tuskaa juomistani kahvikupillisista ja viikonloppuisesta salmiakin mättämisestä ja jopa siitä suullisesta punaviiniä, jonka kehtasin ottaa, kun mies otti lasillisen. Ja tulihan sitä useamman lasillisen kanssa juhlittuakin ennen kuin tiesin raskaudesta. Graavilohtakin söin... Jouluna. Kaikki on varmasti mennyttä nyt!! No, mies sitten lohdutteli, että enköhän taas hiukan liioittele. Noo, pakko myöntää, että mulla on joskus taipumusta draamakuningattaren rooliin... Mies kutsuu muuten mua "emoalukseksi". Siis vanha tähtien sota-fani. 

Iltasella oli pakko kertoa uutiset äiskälle, vaikka näin alussa ollaankin. Juteltiin puhelimessa niitä näitä, sitten oli pakko heittää, että onnea tuleville isovanhemmille! Vastaus oli paljon puhuva "TÄH?!?". Saa nähdä menikö siinä yöunet... Siis häneltä, ei minulta. Tippa linssissä siellä puhelimen toisessa päässä taidettiin olla loppujen lopuksi. Ei kyllä vielä muille tosiaankaan viitsi kertoa, mutta mutsille voi, ei se (toivon mukaan) sitä lipsauta kenellekään ilman lupaa. Ja toisaalta, jos jotain tapahtuu, niin sitten se on niin. Ehkä sitten olisi helpompaakin, jos ihmiset tietäisivät. Tai tiedä siitä sitten... Toivottavasti ei tarvitse sitä kokea. No, parempi lopettaa näin synkkien asioiden miettiminen ja keskittyä plaraamaan äitiysvaatesivuja postimyyntikuvastosta. Se on mielenkiintoista se :)