Tänään on ollut omituinen päivä. Kamalia, surullisia uutisia, ja samalla ihania ja hienoja uutisia.

En tiedä kummista aloittaisin. Isäni täyttää ensi viikolla pyöreitä, ja hän ja äitini lähtivät tänään reissuun juhlia pakoon. Olimme päivällä kaupungilla, kun äitini soitti. Hän sanoi, että hänellä on kamalia uutisia. Ajattelin, että juu, matkalaukku on rikki tai jotain yhtä traagista, mutta ei. Rakas mummoni oli kuollut. Toki hän oli jo iäkäs, mutta siitä huolimatta hyväkuntoinen teräsmummeli, joka vielä reilut kasikymppisenäkin matkusteli ja harrasteli jumppaa sun muuta reipasta. Viime viikonloppuna kävimme vielä porukalla sunnuntailounaalla, ja hän oli elämänsä kunnossa ja suunnitteli kevään reissuja ja tapahtumia. Hän oli kuollut nukkuessaan kotonaan. Juttelimme äitini kanssa, ja olin (ja olen edelleen) sitä mieltä, että reissuun vaan, asia ei muuksi muutu. Ajoimme sitten mummoni kotiin, missä oli muut sisarukset ja kuolinsyyntutkijat jo paikalla. Mummo oli edelleen vuoteessaan, ja näytti nukkuvan rauhallisesti. Odottelimme mummon luona kunnes hänet haettiin pois. Poliisit olivat todella myötätuntoisia, ja tuli siinä puhuessa ilmi odotuksemme, niin onnittelivat kaikesta huolimatta vauvan johdosta, ja hoitivat työnsä todella kauniisti ja kunnioittavasti.

Menimme sitten kotiin, ja vanhempani tulivat vielä käymään ennen matkalle lähtöään. Äitini oli soittanut tietenkin myös veljelleni, joka oli kertonut myös uutisensa. Hän saa tyttöystävänsä kanssa vauvan marraskuussa. Eli vompattimme saa pikkuisen serkun, ja vielä melkein samanikäisen. Siinä sitten itkimme eteisessä koko porukka, sekä ilosta että surusta. Olo on nyt vähän kammottava. Voinko olla niin onnellinen veljeni puolesta kuin olen, ja samaan hengenvetoon niin surullinen, kuin läheisen kuolema vaan voi olla. Pää on ihan sekaisin. Vompatista huolimatta aion ottaa lasillisen viiniä (ehkä toisenkin), ja polttaa sikarin. Ja toivoa, että saan edes vähän nukuttua ensi yönä.