Vaikkei kirjoituksia olekaan pitkään aikaan tullut, niin se ei tarkoita, että mitään erityistä olisi tapahtunut. Ehkä juuri päinvastoin. Ei uutta auringon alla.

Töitä on jäljellä kaksi viikkoa, sitten alkaa se odotettu äitiysloma. Tai odotettu ja odotettu... En kyllä niin kamalasti sitä odota. Toki odotan mielettömästi vompatin syntymää, mutta pidän kuitenkin tästä säännöllisyydestä, jota työ tarjoaa. Samoin siitä, kun on aikuiskontakteja. Kaverit on pitkälti päivätöissä, joten heistä ei ihan kamalasti ole apua. Ja tietenkin kun miehellä on sitten tietenkin auto työmatkoja varten, niin se on hänen käytössään. Eli liikkuminen on vähän haasteellisempaa. Onhan toki julkiset kulkuneuvot, mutta olen sen verran hysteerinen odottaja, että olen ihan varma, että synnytys alkaa just jossain ruuhkabussissa.

Töissä on ollutkin aika lailla kiirettä, työkaverini on sairaslomalla elokuun loppuun saakka, joten olen hoitanut hänen hommiaan tässä omien lisäksi. Ja huomaa, että syksy tulee, alkaa taas olla töitä ihan kunnolla tehtäväksi. Sinänsä ei haittaa, mä kyllä viihdyn duunissa paremmin, mitä enemmän on hommaa. Selkäkivutkaan ei ole enää haitanneet, ne meni ohi. Toki siis joskus vähän särkee, mutta tuo tukivyö on todella auttanut. Siispä suosittelen lämpimästi!

Joten aika tasaista tässä on ollut. Vompatti kasvaa masussa, ja on innokas potkija. Joskus pikkuinen tietenkin lepäilee, ja mutsilla on tietenkin suuri huoli, että onhan kaikki hyvin. Toistaiseksi ei kyllä ole tullut esiin mitään, miksi ei olisi. Mutta kaipa tämä jatkuva huolehtiminen on yleismaailmallista, joskin erittäin rasittavaa ainakin mun pääkopalle. No, onneksi kahden kuukauden kuluttua tämän odotuksen pitäisi jo kaiken järjen mukaan olla ohi.

Tänään mennään taas neuvolaan, nyt niitä käyntejä alkaa olla kahden viikon välein. Perhevalmennuksessa oltiin viime viikolla, aiheena oli se kamalin mulle, eli synnytys. Mulla oli ollut tosi kiire päivä töissä ennen tuota valmennusta ja en ehtinyt syödä ennen valmennusta muuta kuin suklaapatukan. No, huono olohan siitä tuli, ja hetken olin ihan varma, että taju lähtee. Ei sitten onneksi. Mietinkin, että kun usein puhutaan siitä miehen pyörtymisestä synnytyssalissa, niin mitä sitten tehdään, jos se taju karkaakin minulta. Ei olisi ihme, usein nuo sairaalareissut on mun kohdalla päättyneet pyörtymiseen. Välillä olo on oikein rohkea synnytystä ajatellessa, joskus itku tulee. On tämä vaikeaa. Viime yönä näin unta, että multa meni lapsivesi (johtui varmaan siitä, että hikoilin kuin porsas viime yönä) ja aloin synnyttää.Olin unessa kovin hämmästynyt, että eihän tämä teekään kipeää. Toivottavasti se oli enneuni. Kun heräsin, oli ihan pakko tarkistaa, onko sänky kuiva. Eihän se ollut, mutta se johtui ainoastaan siitä, että mulla oli tosiaan todella kuuma.