Pikku äheltäjä täyttää tänään yhden kuukauden. Hui, kuinka aika menee nopeasti. Kohta hän on jo koululainen... No jaa, kunhan nyt ensin saataisiin nimi annettua lapselle. Ristiäiset on marraskuun viimeinen päivä.

Mies lähti eilen töihin, ja me jäätiin pikkuneidin kanssa kaksistaan viettämään päiviä. Eilen käytiin pitkällä kävelyllä, ja sen seurauksena womppis nukkuikin sitten melkein koko päivän. Wompattiina on siitä hauska tapaus, että ei tarvi kuin laittaa tyttö haalarin sisään, niin silmät alkaa lupata. Viimeistään, kun vankkurit vyöryy liikkeelle, niin nukahdetaan. Pysähtelystä ei kyllä pidetä, silloin kuuluu vaunuista vaativa VÄÄ!

Mies innostui tuunaamaan vaunuja. Saatiin ihailevia katseita lauantaina, kun käveltiin hautausmaalla. Vaunut on nyt varustettu valoilla. Joo, siis kun on tässä joinakin iltoina käyty kävelyllä, niin on huomattu, että pimeys on aika tavaton. Ja vaunujen väri on tummanvihreä, niin niitä ei tuolla tahdo edes huomata. Mies osti keltaisen led-valon (pattereilla toimivan) ja viritti sen etuvaloksi vaunuihin. Punainen on sitten takavalona. Näkyy hyvin pimeässä sekä autoilijoille että fillaroijille, ja valaisee myös hiukan pimeässä. Tosiaan oltiin pimeällä hautausmaalla ja erityisesti vanhemmat miehet ihasteli, että toihan on hyvä.

Torstaina mennään pikkuisen kanssa sairaalaan, ylimääräiset sormet nipsaistaan silloin pois. Mies lähtee onneksi mukaan, mä pelkään, että yksin mulla menisi homma pelkäksi itkemiseksi. Homman ikävä puoli on se, että pikkuneitiä ei saa syöttää aamuneljän jälkeen. Onneksi meidän pitää olla siellä jo seitsemältä, mutta automatka voi olla silti aikamoista metelöintiä. Ellei neiti nukahda autoon. Toivottavasti käy niin.

Mutta nyt alkaa ähellys olla taas sitä luokkaa, että parempi kaivaa hinkit esiin. Palailen taas, kun neiti nukkuu!