Meidän pikkuinen oli pienenä vauvelina unitavoiltaan varsinainen unelma. Yöllä herättiin kerran huoltotauolle ja sitten jatkettiin unia.

Kun vauva alkoi kasvamaan, niin nukkuminen muuttui haasteellisemmaksi. Siis ei Henriikka varmaankaan mikään ihan kaikkein vaikein tapaus ollut, mutta meni hiukan yli 1-vuotiaaksi ennen kuin nukuttiin kokonainen yö ilman heräilyä.

Ennen joulua tilanne muuttui ja yökukkuminen vaan lisääntyi. Pahimmillaan yöllä kukuttiin pystyssä tunteja. Välillä vähän torkahdettiin ja sitten taas kiljuttiin. Äiti ja isi kasvattivat silmäpusseja ihan urakalla ja vaipuivat syvälle epätoivoon .

Kunnes viimein viime viikolla! Ensin nukuttiin kokonainen yö. Sitten nukuttiin toinen ihan pienen kitinän säestyksellä, sekin vaimeni tutilla. Ja vihdoin yö toisensa perään on käytetty nukkumiseen! Mikä ihana tunne nukkua koko yö ja herätä kelloradioon. Tai kuten sunnuntaina, herätä ihan muuten vaan ennen ketään muuta! Vihdoin viimein, meidän tyttö osaa nukkua koko yön! MAHTAVAA!

Ja samalla ihan outoa. Miksi tuntuu, että aamulla on väsyneempi kuin ennen? Toisaalta päivällä ei väsytä lähellekään yhtä paljon kuin ennen! Ehkä tähän tottuu... Samalla pelottaa, että milloin tämä ihanuus loppuu. Vai voiko olla niin, että vihdoin viimein meillä on opittu nukkumaan. Epälemättä vielä joskus tullaan heräilemäänkin, mutta jos tämä älytön monen kuukauden valvominen vihdoin lakkaisi. Peukut on pystyssä!