Kiitokset kaikille tsempistä, itku silmässä niitä lueskelin. Pahin alavire taitaa olla onneksi ohitse, mutta pienellä matalapaineella mennään silti…

 

Henriikkainen on onneksi muistanut, mitä öisin on tapana tehdä ja yöt ovat taas rauhoittuneet. Toki lähes joka yö herätään, mutta unia jatketaan ilman kamalaa uhma-raivaria. Viime yönä neiti tahtoi äiskän viereen, halasi pitkään ja kovasti ja enhän mä raaskinut sitä sitten omaan sänkyyn passittaa. Vieressä, taas kerran, nukkui pikkuinen ja ihan hyvin nukkuikin. Toissa yön nukkui ihan kokonaan aamuun saakka ja ihan omassa sängyssään. Olin ihan aidosti hämmästynyt, kun aamulla heräsin herätyskelloon ja ihmettelin, että eikö tyttö ollut herännyt ollenkaan.

 

Isompi likka aloitti ADHD-lääkityksen, ja onneksi se on ihan kohtalaisesti tehonnutkin. Toki lääkettä on "nautittu" vasta viikko, joten en nyt osaa vielä pidemmällä tähtäimellä sanoa mitään. Opettajan mukaan neiti on kuulemma pystynyt paremmin keskittymään opiskeluun, ja kotonakin on edistystä huomattu. Joten hyvä niin. Tylsempi juttu oli, että likalla oli koulussa yleisurheilukilpailut, joka sinänsä on ihan kiva asia. Neiti vaan on ihan älytön jännittäjä, ja se jännitys purkautuu tolkuttomana kiukutteluna kotona asiasta kuin asiasta. Joten alkuviikon sitä kiukkua kuunneltuaan, alkaa olla aika tympääntynyt. Onneksi kisat menivät jo, joten josko suurimmat kiukutkin laantuisivat.

 

Mieskin on oman osuutensa "kiitettävästi" hoitanut, sillä on töissä ollut aikamoista stressiä ja hankalampia juttuja, joten jonnekinhan sekin on purettava. Itsellä alkaa olla kaatopaikkakiintiö täynnä, ja tuntuu että itku on entistä herkemmässä, samoin tuntuu, että reagoin liiankin herkästi kaikkeen. Mutta minkäs teet. Järki sanoo kyllä ihan muuta, mutta se ei valitettavasti auta. Onneksi sentään Henriikka on ollut aurinkoinen itsensä, joten hänen kanssa puuhatessa mielialakin kohoaa.

 

Viime viikolla kävin pompulaa kuuntelemassa neuvolassa, ja hyvin kuului sydämen syke. Saatiin todistukset, jotta pääsee Kela-papereita täyttämään ja virkavapautta hainkin jo. Äitiysloma alkaa 17.11. Eli ihan kohta oikeastaan! Neuvolan täti olisi antanut mulle sairauslomaa tuon väsymyksen vuoksi, mutta koska viikonloppu oli tulossa, lupasin jaksaa vielä hetken. Lupasi sitten kirjoittaa saikkupaperin mulle, jos on tarpeen, mutta onneksi neitokainen on nyt rauhoittunut, joten josko sitä jaksaa töitäkin taas tehdä. Mielelläni kuitenkin töissä olen niin pitkään kuin mahdollista.

 

Eilen pääsin myös kuuntelemaan pompulaa, vähän yllättäen tosin. Meillä oli töissä liikuntapäivä (kyllä, luksusta), ja kävin aamulla tekemässä UKK kävelytestin. Laitoin sykemittarin päälle ja ihmettelin, että onpa huikea syke siihen nähden, etten ollut kävellyt vielä metriäkään. Hetki meni ennen kuin tajusin, että ei se oma ollutkaan. Liikkeelle lähdön jälkeen sykekin laski ja se omakin sieltä löytyi. Kävin myös kokeilemassa zumbaa, kaikista ennakkoluuloista huolimatta. Mun rytmitajuni on ihan olematon, ja olen aina inhonnut kaikkea "musiikki-liikuntaa" (niin kuin aerobicia, tosin sitä ei taida enää kukaan harrastaakaan). Niinpä ennakkoluulot olivat tukevasti kohdillaan, mutta yllättäen zumba olikin ihan kivaa ja jollain kierolla tavalla koukuttavaa. Ja tänään ei ole ollut edes lihakset kipeänä, vaikka hiki päässä jumppasinkin! Tuskin tuosta nyt mitään vakavampaa harrastusta tulee, mutta pääsihän kerrankin joku tuollainen jumppa yllättämään positiivisesti. Toivottavasti tässä nämä positiiviset yllärit jatkuisivat, niille olisi edelleen tarvetta…