Ollaan Henriikan kanssa lomailtu tämä viikko. Sen jälkeen mamman pitäisi jaksaa vielä kolme viikkoa töitä, sitten alkaa äitiysvapaa. Äitiyslomasta en edes tohdi puhua, taitaa olla loma kaukana...

Viikon aikana on tehty vaikka mitä, mutta loman tähtihetki osui heti maanantaille, kun minusta tuli toistamiseen täti ja Henriikkainen sai uuden serkun. Veljeni perhe lisääntyi pienellä suloisella pojalla. Tänä aamuna käytiin vasta katsomassa häntä, ja voi hyvänen aika, kuinka suloinen hän oli. Jollain tapaa oli myös mielettömän outoa pitää jotain niin pientä sylissä, kun on tottunut riehumaan tuon pari vuotta vanhemman taaperon kanssa. Mutta eiköhän siihenkin sitten opita.

Henriikka osoitti lieviä mustasukkaisuuden merkkejä, kun pidin vauvaa sylissä, tyttönen tahtoi heti itsekin syliin. Mutta tosi nätisti silitti pientä ja oli selvästi kiinnostunut vauvasta, aina kun ehti. Samanikäisen serkku-tytön kanssa oli paljon kivempaa rymytä.

Henriikan viimeinen "vauva-merkkikin" sitten annettiin orava-vauvoille, eli tutille sanottiin lopulliset heiheit. Varmaan olisi pitänyt tehdä se jo aikaa sitten, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Eipä tyttö kyllä ole pahemmin tuttia tarvinnut muuta kuin nukkumaan käydessä, muuten se on saanut olla ihan koskemattomana. Nukkuessaankaan ei Henriikka ole pahemmin tuttia pitänyt, oikeastaan vaan siinä nukahtaessa, joten en ole sen kummemmin sen kanssa kiirehtinyt. Nyt kuitenkin oli sopiva aika, ehtii päästä siitä kunnolla eroon ennenkuin toinen tutinlupsuttaja syntyy.

Henriikka on muuten ihan viime viikkojen aikana alkanut suoltaa yhä enemmän ja enemmän selkeää puhetta ja joskus useammankin sanan lauseita. Välillä tyttö tosin meinaa hermostua, jos äiskä tai iskä ei saa selvää hänen puheestaan, mutta on selvästi tyytyväinen, kun ymmärretään. Ei-sanan käyttö on taas vähän lisääntynyt, mutta edelleenkään ei ihan kamalaa uhmaa ole tullut, mitä nyt joskus jotain pientä.

Pikkusisarustakin käytiin moikkaamassa neuvolassa, niin se vaan menee, että käynnit lisääntyy, mutta se neuvolassa menevä aika lyhenee. Käytiin myös äitiyspolilla edelliseen synnytykseen liittyvässä keskustelussa ja samalla pikkuista vilkaistiin ultralla. Isohko vauva siellä näytti olevan, ja sainkin sitten passituksen sokerirasitustestiin, johon menen ensi viikolla. Tarvii sanoa, että en erityisellä innolla odota sitä, mutta kaipa se on mentävä, kun käskevät.

Olo alkaa olla iltaisin aika väsynyt ja suorastaan tukala, kyllä Henriikan odotus oli helppoa, kun vertaa tähän. Tosin silloin ei jaloissa pyörinytkään pikkuista, joka varmasti vaatii huomiota juuri silloin, kun äiskä näyttää rennolta sohvalla. Kauhulla odottelen miehen leirikauden alkua viikon päästä. Mutta enää kaksi kuukautta odottelua ja siihen korkeintaan kaksi viikkoa päälle, eiköhän sen jotenkin jaksa...