Pitää kirjoittaa, vaikka kiirettä pitäisikin! Joo-o, niin kuin arvelin, toukokuussa sitten, ja aika vähiin käy tämäkin.

Meillä on taas perus-toukokuuta, isäntä leireilee oikein olan takaa ja mä yritän saada pidettyä huushollin jotenkin koossa. Tänä vuonna leiripäiviä tuntuu olevan enemmän kuin ennen, mies on ehtinyt olla ihan yhden kokonaisen viikon kotona. Viime viikonloppuna tuli kotona pyörähtämään perjantai-iltana ja jatkoi hommia lauantaina. Ensi viikon tiistaina tulee vihdoin kotiin. Sitten seuraavalla viikolla on vielä yksi yhden yön rypistys, mutta se nyt ei tunnu enää missään!

Aika raskasta tämä on näin. Hatunnosto vaan kaikille yh-vanhemmille, oli sitten äiti tai isi. Meillä ehkä pahinta, ainakin itselle, on katsella Henriikan mieletöntä isi-ikävää. Tänä aamuna neiti huhuili sängystä isiä. Menin paikalle, ja likka pillahti itkemään, että isi ei tule ollenkaan kotiin. Itku tuli itselläkin. Tänään sitten iltapäivällä keksi, että äiti on isi. Puhelimessa ei isille enää haluta jutella, kaipaus tulee liian suureksi.

Siispä olen tässä yrittänyt olla ohjelma-toimistona ja keksiä ihan hulluna tekemistä pesueelle, että aika menisi joutuisammin. Tuntuu vaan, että itseltä alkaa olla ihan puhti poissa. On aika raskasta, ihan fyysisestikin, raahata vauvaa, taaperoa ja tavaroita ympäriinsä. Onneksi myös kavereita on käynyt kovasti meidän arkea piristämässä. Iso kiitos heille!

Näiden leirien vastapainona saadaan onneksi sitten vähän lomaakin. Juhannuksena lähdetään reissuun koko perhe, Turkin auringon alle. En nyt pahemmin reissulta odota muuta kuin rannan ja uima-altaan väliä, sekä loputonta taaperon vanhtimista, ettei vaan hörppää liiaksi vettä. Mutta on se silti jotain ihan muuta, kuin täällä kotona oleminen. Ja ennenkaikkea! Isi saadaan mukaan.

Mitäs muuta tässä oikein olisikaan. Hilla-neiti kasvaa kohisten, torstaina tulee 5 kuukautta mittariin. Neiti on oppinut kääntymään mahalleen ja yritys päästä eteenpäin on kova. Tuntuu, että ei meillä enää mitään vauvaa olekaan, vaikka ihan vauvahan tuo vielä on. Henriikka ja Hilla tuntuvat nauttivan kovasti toistensa seurasta, ja aamuisin usein köllötellään äidin ja isin sängyllä loikoillen. Henriikka tahtoo usein käydä päiväunille Hillan kanssa, siellä sitten tytöt nukkuvat käsi kädessä. Kaunista. Vielä(kään) ei Henriikka ole osoittanut isompia mustasukkaisuuden merkkejä, mutta hoivaa siskoaan sitäkin kovemmin. Yhtenä päivänä totesi minulle, että äitin masussa on vauva. Vakuutin, että eiei, nyt ei ole, vaikka äiskällä taitaa maha ollakin vielä vähän pyöreä. Kysyin, että vieläkö meidän pitäisi vauva hankkia. Kuulemma näin pitäisi tehdä, ainakin Henriikan mielestä. Katsotaan, kuinka käy... Mutta ei vielä, ei vielä!

Mutta nyt painun laadukkaiden telkka-sarjojen kimppuun!