Apua! Niin se äitiysloma taas humpsahti… Miten kaikki menikin näin nopeasti?! En voi käsittää…

 

Henriikkaisen kohdalla tuntui, että aika meni paljon hitaammin. Nyt on olo, että vastahan Hilla syntyi, vaikka iso tyttöhän tuo jo on. Seisoo tukea vasten, mieluiten koko ajan, ja askeliakin jo ottaa pöydän laitaa pitkin. Ja tosiaan, vastahan mä vauvan pukersin maailmaan. Pienimuotoinen uusi vauvakuume iskee…

 

Palasin siis töihin viikko sitten ja mies jäi typsyköiden kanssa kotiin isäkuukauden viettoon. Sitten kun isännän isäkuukausi loppuu, niin mulla alkaa vuosiloma. Joten kohta taas ollaan kotosalla viisi viikkoa! Sitten joulukuun alussa alkaa Hilla-pienelläkin hoitotie. Olisi ihana jäädä pienen kanssa vielä vähäksi aikaa kotiin, mutta ei auta, asuntolaina painaa päälle ja lottovoitto jäi ainakin viime viikonloppuna haaveeksi.

 

Fiilikset töihin paluun suhteen on taas niin ristiriitaiset kuin vaan voi olla. Toisaalta on kivaa olla töissä, ekat päivät menivät ihan fiiliksissä. Toisaalta kotimatkalla tulee kamala ikävä pikkuisia ja sitä mietiskelee, että mitä kivaa ne iskän kanssa päivän mittaan puuhailee. Toisaalta hyvä näin, isilläkin on mahdollisuus olla ihan itsekseen typyjen kanssa. Ja kuitenkin on ihan kivaa olla töissä… Mutta mutta. Nyt on kyllä ihan pakko mainita, että jotenkin vähän tökkii. Mä olen aika monta vuotta tätä duunia tehnyt ja eka päivänä jo puolen päivän maissa paahdoin vanhaan tahtiin hommia. Jotenkin pikkuisen kuitenkin tökkii… Ehkä tämä tästä taas lähtee.

 

Jotta mun aikani todellakin olis kortilla, kehittelin itselleni vielä lisää puuhaa. Ihastuin jo Henriikan ollessa vauveli Meandin vaatteisiin. Pidin kuukausi sitten kutsut ja mun myyjäni ehdotti, että hakisin myyjäksi. Pari päivää pyöritin asiaa mielessä ja rohkaistuin. Ja no, tässä sitä sitten ollaan. Ensi kuussa pitäisi alkaa pitämään kutsuja. Onneksi tuo marraskuu on vapaata töistä, niin voin rauhassa pitääkin kutsuja, mutta välillä taitaa tulla pitkiä päiviä. Mutta katsotaan nyt, miten homma lähtee etenemään. Toivottavasti hyvin… Jonkin verran olen saanut kutsuja sovittuakin jo.

 

Mitähän muuta? Kohta on aika juhlia Henriikan kolmansia syntymäpäiviä. Voi hyvä tavaton, kuinka iso tyttö Henkka jo on. Äitin ihana isopieni-tyttö. Välillä, kun neidille toteaa, että äitin pieni, niin neiti tomerasti ilmoittaa, että minä olen jo iso. Sitten välillä tulee syliin ja toteaa, että minä olen pieni vielä. Ja Hilla Hillanen sitten. Kohta jo yhdeksän kuukautta vanha pienoinen. Ihana, utelias ja joskus niin kovin kiukkuinen neiti. Äiskän tulee taas ikävä, töissä kun vielä olen. Mutta jokohan olisi aika kerätä kamppeet kasaan ja lähteä katsomaan niitä mussukoita?! Kyllä. Mukavaa loppuviikkoa kaikille.