Voi räkä. Kirjoitin äsken pitkän tovin pikkuisen syntymästä, mutta jonnekin bittitaivaaseen katosi se kirjoitus... No, tässä uusi versio, kenties hieman lyhennetyssä muodossa.

Ensiksi, iso kiitos onnitteluista, mä olen ihan otettu niistä! Wau.

Toiseksi. Pikkuinen oli tarkka tyttö. Laskettuna aikana maailmaan. Ja hyvä niin, en olisikaan halunnut pitkittää odotusta enää yhtään.

Perjantaina 3.10. heräsin aamuneljän tienoilla aika lailla tiukkaan supistukseen. Tai niinhän mä silloin luulin, eihän se ollut oikeasti mitään... Supistuksia tuli muutama noin vartin välein, mutta siihen ne sitten loppuivat.

Minut oli kyseiseksi päiväksi kutsuttu varuskunnan vuosipäiväjuhlaan, joten pikaisen pohtimisen jälkeen päätin, että ei kun menoksi vaan. Lähempänähän olisimme sairaalaa, jos silloin alkaisi jotain tapahtua.

Aamupäivä meni ihan mukavasti, mutta paraatin seuraaminen paraatikentällä oli hiukan tuskaisaa. Toisaalta pitkään aikaan en ollutkaan seisonut paikallaan niin pitkään. Supistuksia ei kuitenkaan silloin vielä tullut. Paraatin jälkeen siirryimme juhlalounaalle, ja kesken marssiesitysten supistukset sitten alkoivat.  Vaivihkaa ilmoitin asian miehelle, mutta ajattelin, että ei tässä vielä ole kiirettä, joten söimme rauhassa lounaan. Lounaan jälkeen oli viinitilaisuus, siellä oli pakko sanoa miehelle, ettei ottaisi kuin lasillisen, tässähän voi olla lähtö lähellä...

Päätimme kuitenkin ajella vielä kotiin, ajattelin, että seisoskelu aiheutti supistuksia. Ne vaimenivatkin kotona, mutta eivät kuitenkaan loppuneet. Meillä oli illaksi varattuna leffaliput, tarkoitus kun oli käydä juhlistamassa hääpäiväämme leffan ja illallisen merkeissä. Mietiskelimme tovin, mitä tekisimme, ja lopulta sitten ajattelimme, että mennään leffaan, pääseehän sieltä pois, jos on tarve. Pacinon ja DeNiron rymistely teki tehtävänsä, ja leffaa ollessa jäljellä noin puoli tuntia, kellotimme supistusten väliksi kuusi minuuttia. Mies ehdotteli, että mitäpä jos lähdettäisiin sairaalaan, mutta jääräpäisesti tahdoin katsoa leffan loppuun. Sen jälkeen kävimme vielä vähän vähemmän romanttisella illallisella Mäkkärissä. Ajattelin, että miehen on saatava jotain ruokaa, jos vaikka sairaalareissu pääsee venähtämään pitkäksi...

Sairaalassa olimme noin puoli yhdeksän aikaan illalla, ja pääsimme lähes saman tien "kammariin" odottelemaan synnytyksen etenemistä ja lepäilemään. En oikein siinä vaiheessa vielä tajunnut, että ei sieltä ilman vauvaa enää kotiin lähdetä, jotenkin kuvittelin, että nämä olivat vasta jotain ennakoivia juttuja...

Lepäilystä ei oikein tahtonut tulla mitään, sen verran tiukkoja alkoivat supistukset olla. Hiukan puolen yön jälkeen sain Tramalia, mutta sillä ei ainakaan muhun ollut juuri mitään vaikutusta. Vajaa tunti Tramalin saannin jälkeen siirryttiinkin synnytyssaliin.

Aluksi kokeilin supistuksiin ilokaasua, mutta se ei oikein tehonnut minuun. Olin siinä vaiheessa jo aika väsynyt, joten en niin kovin tarkkaan hoksannut seurata, missä vaiheessa kaasu olisi pitänyt kitusiin vetää. Kahden maissa pyysin sitä kovin pelkäämääni epiduraalia, ja se auttoikin hyvin. Sain jonkin verran levättyä, vaikkei uni oikein tullutkaan. Jossain vaiheessa lapsivesikalvot puhkaistiin, olin sitäkin hiukan pelännyt, mutta eipä se tuntunutkaan miltään.

Hiukan ennen viittä sain lisäsatsin epiduraalia ja sen vaikutus alkoi hälvetä joskus puoli seitsemän aikaan. Seitsemän aikaan olin jo kymmenen senttiä auki, ja vihdoin vasta siinä vaiheessa tajusin ihan todella, että ei hitto. Ei täältä ilman vauvaa lähdetä enää minnekään.

Ponnistusvaihe kestikin sitten tunnin verran, ja pakko sanoa, se oli kamalaa. Loppujen lopuksi mua jouduttiin hiukan leikkelemään ja vauva autettiin ulos imukupin avulla, mutta siinä vaiheessa mulle alkoi olla ihan sama, millä keinoin pikkuinen (joka muuten ei kovin pikkuiselta siinä vaiheessa tuntunut) saadaan ulos. Vihdoin kello 8.03 homma oli valmis, ja ihana pikkuneiti vienosti ilmaisi tulleensa maailmaan.

Huh, olihan homma. Loppujen lopuksi ei kuitenkaan ihan niin kamala kuin olin pelännyt. Supisteluun sain hyvän avun epiduraalista. Ponnistusvaihe oli kamala, mutta niinkuin sanotaan, sen unohtaa kyllä nopeasti. Vaikken sitä vielä kaksi viikkoa sitten olisi uskonutkaan. Episiotomia ei ollut niin paha kuin olin pelännyt, siinä vaiheessa se vaan helpotti, samoin imukuppia olin ihan turhaan karsastanut. Olisin varmaan ilman näitä keinoja revennyt pahemman kerran. Epparihaava tietenkin oli aika kipeä, mutta nyt reilun viikon kuluttua se on jo ihan siedettävä. Tosin istuminen on edelleen hiukan haastavaa. Pikkuneidillä oli imukupista pyöreä laikku pään päällä jonkin aikaa, mutta sekin on jo kadonnut.

Ja pikkuinen, hän on ihan ihana, yhdeksän pisteen vauva. Ainoa pikkuinen vika on, että hänellä on molemmissa käsissä kuusi sormea. Siis viisi ihan tavallista ja molempien pikkurillien vieressä pikkuinen tynkä. Ne tullaan ihan lähiaikoina leikkaamaan pois. Se lienee sukuvika, sillä mulla on ollut toisen sormen vieressä myös jonkinlainen tynkä, joka on leikattu pois. Samoin äidilläni, mutta siitä ei ole tietoa, mitä sille on käynyt.

Ja toinen ihana on mieheni, joka hoitelee vauvaa kuin vanha tekijä. Toki hänellähän onkin jo ennestään hiukan kokemusta. Oli hauska, kun mieheni vaihtoi vompatille ekan kerran vaipat, se meni hienosti, ja pikkuinen ei päästänyt inahdustakaan.  No, meikäläisen harjoitellessa neiti karjui kuin vääpeli vähintäänkin. Tosin nyt sekin pystytään jo hoitamaan ilman huutoa =)

Semmoinen oli neidin syntymä. Kammoa ei onneksi jäänyt, mutta ihan heti ei uutta urakkaa tule.

Odotus on siis loppunut. Mietiskelin, kun alunperin lähdin tätä blogia kirjoittamaan, niin odotuksestahan se alunperin kertoi. Pähkin tässä nyt, että jatkanko edelleen kirjoittamista, vai jääkö homma tähän. Joka tapauksessa, tällä erää raportointi jää tähän, tarvii lähteä ruokkimaan pikkuinen ennenkuin volyymit nousee...