Kylläpä eilen olin positiivinen, kun väitin, että Henriikkaisen uhma on ihan siedettävää. Neiti varmaan aavisteli, mitä äiskä oli kirjoittanut ja antoi viime yönä sitten palaa ihan toden teolla.

Nukkumaan mentiin ihan nätisti, mutta yöllä napero oli kitissyt muutamaan otteeseen. Olin nukkunut niin sikeästi, etten noihin herännyt, mutta puoli viiden maissa havahduin  vaativaan "äiti"-huutoon. Mies sankarillisesti jaksoi nousta hyssyttämään pientä kiljujaa, mutta VÄÄRIN meni. Isi ei kelvannut ollenkaan, ja metakka oli valmis. Mies yritti vaihtaa (ja jotenkin onnistuikin) mustekalan sätkivälle ja huutavalle (tosin en tiedä huutaako mustekalat, tuskin) neidille kuivan vaipan, huuto vaan yltyi kunnes oltiin täydellisessä falsetissa ja huudosta ei voinut enää puhua, se oli hysteeristä kirkunaa. Turha lienee sanoa, että eipä enää auttanut, vaikka äiti paikalle könysikin...

Vartti suoraa kiljuntaa, tutin huutoa, tutin ja vesimukin heittelyä, yritystä syöksyä pää edellä sängystä alas... HUOH! Äidin ja isin hihat paloivat soihtuina ja äiskä alkoi olla ihan valmis henkilökohtaisesti vääntämään kakaran niskat solmuun. Noo, onneksi neiti sitten joskus viiden jälkeen rauhoittui, mutta eipä siinä enää unta tarvinnut odotella. Toivoa sopii, että typyä nukuttaa ensi yönä. Itseä nukuttaa jo nyt...