Anonyymi kyseli ison siskon kuulumisia. Ja totta, enpä ole niistä tässä kertonutkaan, jäänyt aika vauva-aiheisiksi jutut.

Isompi neiti on ottanut pikkusiskon ihan hienosti vastaan. Sairaalassa kävivät jo isin kanssa katsomassa pikkuista, ja olipa hän askarrellut äitini avustuksella hienon kortinkin pikkusiskolle. Se on nyt kunniapaikalla jääkaapin ovessa. Sairaalasta kotiuduttuamme muutama päivä meni ihan kivasti, mutta sitten oli kyllä ilmassa hiukan mustasukkaisuudenkin merkkejä. Neiti reagoi lähinnä siten, että aika moni tähän mennessä opittu juttu unohtui, ja tiettyjä sääntöjä, joita kotona noudatetaan (ja aikaisemmin hienosti osattiin), niin ei oltu koskaan kuultukaan. Onneksi sukulaiset ja tutut ottivat myös isomman siskon hienosti huomioon, ja hän sai myös "siskolahjoja" ja läjäpäin karkkia (jota kaikkea ei ole vieläkään syöty), joten suuremmitta vaurioitta taidettiin selvitä. Jossain vaiheessa tuli kyllä itkukin, kun "hän ei saa yhtään huomiota", mutta sitten kun asiasta juteltiin, niin hän kyllä ymmärsi, miksi olen niin kiinni vauvassa.

Nyt sisko jo innolla auttaa vauvan kanssa. Tarvittaessa pitää pikkuiselle seuraa ja laittaa tuttia suuhun, että mä saan vaikka laitettua pyykit kuivumaan. Sisko tykkää myös pidellä pikkusiskoa sylissä ja työnnellä vaunuja. Isosisko tahtoisi myös harjoitella vaipan vaihtoa, mutta sitä en vielä ole antanut tehdä, osin siksi, että hoitopöytä meinaa olla mullekin liian korkea. Mutta vaatteita joskus valitaan yhdessä vauvalle. Isompi teki myös hienon isänpäiväkortin iskälle, ja totesi sitten, kun koulussakin tehtiin kortti, että toinen kortti voi olla womppikselta. Toivottavasti mies iskä ei lue tätä, niin ettei ylläri mene pilalle...

Otsikko nyt ei siskosta kertonut, vaan siitä että vauvelin liikasormet otettiin eilen pois. Nuo liikasormet on muuten ollut noidan merkki joskus keskiajalla (onneksi ei eletä siinä ajassa). No, pikkunoita siis joutui olemaan aamuneljästä eteenpäin ilman ruokaa, mutta ihmeen helpolla siitä selvittiin. Sairaalassa oltiin jo joskus seitsemän aikaan, ja pikkuinen onneksi nukkui vajaan puolen tunnin automatkan sinne. Sairaalassa sitten hän heräsi, ja sitten sainkin jo ruokkia neidin. Henkilökunta ilmeisesti oletti, että meidän neitokainen nukahtaisi sen jälkeen, mutta sehän nyt ei käynyt ollenkaan. Vastahan tässä yö oli nukuttu... Sormet puudutettiin voiteella, ja kahdeksan aikaan mies kantoi pikkuisen leikkaussaliin. Mä en pystynyt, itku tuli siellä odotellessakin... Vajaan puolen tunnin kuluttua neiti sitten palautettiin meille. Pikkuisen naama oli sen värinen, että ei niistä sormista oltu suosiolla luovuttu, mutta onneksi en ollut sitä näkemässä. Mun syliin kuitenkin rauhoittui. Kotiin päästiin lähtemään jo yhdeksän aikaan.

Molemmissa käsissä on nyt sitten yksi tikki ja teippaukset. Eilen pikkuinen oli aika levoton, nukkui kyllä vieressä ihan rauhallisesti, mutta jos yksin jätti, niin unissaankin välillä vähän huuteli ja ynisi ja oli jotenkin levoton. Yleensä neiti nukkuu vaunuissa hyvin ja rauhoittuu sinne tosi helposti, mutta nyt ei oikein sekään onnistunut. Yritin haravoida takapihaa, mutta aina kun meni vähän aikaa, etten käynyt vaunujen luona höpöttelemässä, alkoi elämöinti kuulua.

Mietiskelin eilen, että vaikka tämä operaatio oli ihan pikkuinen, nopea ja helppo, niin oli silti raastavaa antaa pikkuinen henkilökunnalle ja jäädä odottamaan leikkauksen loppumista. Olin niin onnellinen, että mies oli paikalla kanssani. Kuinka kamalaa olisikaan, jos vauvalla olisi oikeasti jokin vinossa, ja jouduttaisiin johonkin isompaan ja vaarallisempaan operaatioon. En pysty edes kuvittelemaan, millaista se olisi. Toivottavasti ei tarvi koskaan kokeakaan semmoista. Ja jotenkin tuntuu ikävältä, jos ja kun en ole osannut aikaisemmin asiaan suhtautua "oikealla tavalla". Näköjään sitä oppii, kun tarpeeksi vanhaksi elää...