Kylläpä vauvan ja taaperon kanssa pitää kiirettä! Soppaan lisätään kotityöt, esiteini-ikäinen tytärpuoli, mies ja viime viikon hoidossa ollut vanhempien koira, niin vauhti on ollut kiivasta, suorastaan kovaa! Mutta nyt, ehkä, ehdin tovin kirjoittaa.

Suunnitelmissa on ollut kirjoittaa Pompulan (joka saa nimensä ensi kuun 20. päivä) synnytyksestä, mutta se on jäänyt ja jäänyt ja jäänyt...

Tyttöpieni tosiaan syntyi 2.1. ja onneksi vauhdikkaammin kuin isosiskonsa. Aamulla heräsin selkäkipuun, ja mietin että olin nähnyt jo unta selkäkivusta, joka siis oli todellinen. Unenpöppörössä ihmettelin, että mites, kuukautiset vissiin alkamassa, oli hyvin samantyyppinen kipu. No, nopeasti sitten tajusin, että eihän tässä siitä tainnut ollakaan kyse. Aamusella juotiin rauhassa aamukahvit ja syötiin aamupalat ja yhdeksän maissa lähdettiin lyhyelle aamukävelylle. Hissukseen käveltiin ehkä kolme varttia ja lentin loppuvaiheilla totesin miehelle, että kun päästään kotiin, niin soitetaan mummo hakemaan isommat tenavat hoitoon.

Sairaalaan saavuttiin pikkuisen ennen puoltapäivää ja tutkimuksen jälkeen pääsin saman tien synnytyssaliin. Melko nopeasti aloin naukkailla ilokaasua, ja siitä sainkin pääni iloisesti sekaisin. Ilokaasu siis auttoi aluksi ihan hyvin. Puoli kahden aikaan esitin toiveen epiduraalista ja sainkin sen melkein saman tien. Ja epiduraali auttoi tälläkin kertaa tosi hyvin. Muistan laskeskelleeni, mihin aikaan saisin seuraavan satsin, ja mihin mennessä vaikutus lakkaisi kokonaan. Pelkäsin siis tämäkin synnytyksen venyvän tolkuttoman pitkäksi, mutta myöhemmin kävi selväksi, että edes sitä toista satsia en ehtisi saamaan.

Kahden aikoihin puhkaistiin lapsivesikalvot ja todettiin, että lapsivesi oli pihkaista. Vauva oli siis kakannut lapsiveteen.

Salissa miehen ja minun kanssa hääräsi tietenkin kätilö ja lisäksi mukana oli kätilöharjoittelija. Ennen kolmea häipyivät hetkeksi omille teilleen (eivätkä tietenkään muutenkaan olleet koko aikaa salissa), saman tien vauvan pää alkoi painaa ihan tolkuttomasti alhaalla ja tuli kova tarve ponnistaa. Olin kohtuullisen hämmästynyt, että nyt jo! Kutsuttiin sitten kätilö paikalle, joka totesi, että ei kun ponnistamaan. Muutaman harjoitusponnistuksen jälkeen aloitin "tositoimet" ja aktiivinen ponnistaminen oli kirjattu alkaneeksi 15.15. Vauva syntyi 13 minuttia myöhemmin, eli tällä kertaa ei ponnistusvaiheessakaan tuhnattu tuntitolkulla.

Itse selvisin tosi pienin taisteluvammoin, muutaman tikin sain, mutta saman tien jo pystyin istumaan ja olin muutenkin ihan hyvässä kuosissa. Fiiliksen oli synnytyksen jälkeen muutenkin ihan korkealla, olinhan suhteellisen pelokkaasti tähänkin koitokseen suhtautunut. Onneksi nyt pääsin helpolla, ja mietinkin miehelle, että onneksi on tiedossa se kamalampikin tapa synnyttää, muuten alkaisin suunnitella suurperhettä.

Sairaalassa oltiin vauvan kanssa kaksi yötä ja ainakin tähän saakka kaikki on mennyt oikein hyvin. Henriikka on hieno ja hellä isosisko ja pahoilta mustasukkaisuusdraamoilta on vältytty. Tyttö tykkää hoitaa pikkusiskoaan ja halailee ja pusii siskoa kovasti. Samoin jos vauva itkee, lohduttaa "ei hätää, äiti tulee". Joten kaikki hyvin täällä!